Yhtäkkiä tajuan ruumiini.
Vuosikausia olen kävellyt ulkona
en ole sisältynyt itseeni, vaan jäänyt laskematta.
Ja yhtäkkiä huomaan, että minulla on jalat ja kädet
ja varpaat ja korvat ja nenä.
Olen keskittynyt liikaa silmiini.
Nojaudun polvieni varaan
ja lasken, että vajaan vuoden päästä hiukseni yltävät tästä lattiaan.
Lavuaarin alla on edelleen valunutta maalia.
Rauhoitun, ja tajuan:
Minä olen olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti